Tuulivein historiaa

Tuulivei Sailing Teamin - eli perhe Paajasen - kölivenepurjehdushistoria alkoi kesällä 1988. Varustamon hallituksen puheenjohtaja - perheen parempi puolisko - ehdotti nuorelle espoolaispariskunnalle mukavana harrastuksena veneen hankkimista ja lähisaariin tutustumista. Siitä alkoi jo 30 vuotta jatkunut intensiivinen ja rakas harrastus, jonka eri muodoista löytyy näiltä sivuilta juttuja ja kuvia reilun 15 vuoden ajalta.

Ensimmäinen kölivene on Arteknon vuonna 1972 rakentama, Hans Groopin suunnittelma H-vene purjenumeroltaan 59. Vene ostettiin Helsingistä Pyysaaresta Helsingin Työväen Pursiseuralta Jyrki Heliniltä, joka antoi ensimmäisen kesän lopulla paitsi arvokasta purjehdus- ja veneenkäsittelyopastusta myös kokeneen ja taitavan purjehtijan neuvoja ja oikean asenteen opetusta. Tuskin moni purjehtija saa niin hyvää ohjausta ja alkua!

Veneen nimeä yksinkertaistettiin hieman "Reginaksi" ja sen kotisatamaksi tuli Suomenoja Espoossa. Ehkä suuntaa-antavasti tulevia veneprojekteja varten laitettiin Reginassa paljon asioita parempaan kuntoon: hieman kärsineet sistustuksen puuosat uusittiin ja kaikki puuosat huollettiin ja lakattiin, verhoilut uusittiin, makeavesisäiliö ja spriikeitin hankittiin ja venettä tietenkin puunattiin kaikin tavoin.

Reginalla purjehdittiin kesä 1989 kaksin ja vesille pyydettiin myös useita ystäviä ja molempien perheet. Juhannusretkelle Porkkalan selän yli navigoitiin piirtämällä viiva ja ottamalla kompassisuunta - ja perille päästiin. Todennäköisesti kanssaveneilijät aistivat tiettyä kokemattomuutta rantautumisesta muutamankin "varokaa meidän ankkuriköysiämme" -vihjeen myötä. Retkeilytaustamme näkyi myös siinä, että kaivoimme perillä esiin Trangian ja sissimuonat kun naapuriveneissä (ja niiden merkittävästi ylempänä olevissa istumalaatikoissa...) nautittiin grillipihvejä ja drinkkejä.

Kesäksi 1990 mukaan pääsi ensimmäinen junioripurjehtija. Miikan lastenrattaiden koppaosa kiinnitettiin myrskypunkkaan ja murkinat lämmitettiin spriikeittimellä. Lämmittämisessä oli kerran lähellä iso vahinko - olimme Espoon Gåsgrundet- ulkoilusaaressa ja Martilla oli yösapuskan lämmityksen jälkeen jäänyt lieteen pieni liekki, minkä seurauksena veneeseen tuli häkää. Kirsi onneksi heräsi päänsärkyyn ja sai Martin hereille. Miikan koppa oli ollut korkeammalla ja hän oli hyvässä kunnossa, mutta vanhemmat saivat kävellä muutaman tunnin saarta ympäri ennenkuin happea oli taas kylliksi veressä. Reginalla käytiin myös Kotkassa ja Haapasaaressa Miikan jo ollessa mukana ja osallistuttiin seuran viikko- ja yksinpurjehduskisoihin ja Espoo LYS-ranking-sarjaan. Sijoitukset eivät olleet hääppöisiä mutta lopulta taaksekin alkoi jäädä veneitä - ja oppimiskäyrä oli jyrkkä. H-veneelle saimme poijupaikan Suomenojalta ja Martin lapsena isänsä kanssa rakentama optimistijolla pääsi yhteysjollaksi.

Perheen kasvaessa myös uuden veneen hankkiminen tuli ajankohtaiseksi. Sopivasti 1990-luvun laman alle ostimme Suomenojan venesatamassa keväällä yksinäiseksi pukille jääneen Inferno 29-veneen (sopivasti silloiselta nimeltään Solitaire). Tästä Infernosta tuli ensimmäinen s/y Tuulivei. Veneessä oli mahtavasti sisämoottori ja sisävessa ja ruhtinaallisesti tilaa. Tähän veneeseen ostettiin useampikin käytetty purje, asennettiin tuulimittari ja sille hankittiin IMS-mittakirja. Vene oli nopea ja kulki mahtavasti kevyessä tuulessa, kovemmassa tuulessa reivaamista ja keulapurjeiden pienentämistä piti tehdä ajoissa. Maston trimmaamisen tueksi siihen asennettiin barduunat. Veneellä kisattiin ahkerasti perhepurjehduksen lisäksi. Tällä veneellä jouduimme tekemään myös (ainakin toivottavasti) ainoan hätäkutsun. Jussarön pohjoispuolella yritimme mennä Turun partiolaisten satamakirjan luonnonsatamaan mutta juutuimme reippaassa myötätuulessa kivelle. Veneessä oli kaksi pientä lasta, joten aikamme turhaan irrottautumista yritettyämme teimme VHF:llä mayday-kutsun. Pian sen jälkeen lähellä olevaa väylää menneen ison moottoriveneen aallot kuitenkin nostivat meidät karilta irti ja saimme peruttua kutsun ennenkuin silloiselta Jussarön merivartioasemalta lähetetty vene ehti kunnolla lähteä.

Tuuliveissä käytettiin jostakin saamaamme hyvää vinkkiä - asensimme istumalaatikon kulmaan polkupyörän turvaistuimen, johon ensin Miikka ja sitten vuorollaan Salla saatiin turvallisesti kiinni purjehtiessa ja erityisesti rantautumismänööverien ajaksi. Käytössä olivat myös sateenvarjorattaat, joihin juniori saatiin turvallisesti kiinni ja rattaat puolestaan "mustekaloilla" paikalleen. Kerrankin Inkoon lähellä rantautuessamme Miikka olisi halunnut olla mukana toimissa ja karjui täysillä rattaissa - kunnes ääni hiljeni Miikan nukahdettua. Vanhemmat taisivat sillä kertaa saada rauhallisen ankkurirommin veneen sitomisen jälkeen. Tuuliveillä purjehdusreviiriä kasvatettiin Saaristomerelle.

1990-luvun puolivälissä Inferno myytiin Naantaliin ja tilalle ostettiin Lohjalta Mastro 311. Se oli ensimmäisen omistajan itse runkovalmiista rakentama, siitä ylimääräinen 1-merkintä tyyppimerkinnässä. Veneen nimeksi annettiin "Tuulia", eli tässä vaiheessa sittemmin johdonmukaisesta Tuulivei-linjasta lipsuttiin. Veneessä oli koko perän levyinen peräkajuutta, ja se tuntui jälleen tosi isolta Infernon jälkeen. Veneen sisätyön jälki ei ollut ehkä ihan priimaa ja aika paljon sitä korjattiin ja esim. WC:lle tehtiin seinät. Veneen elektroniikka uusittiin ja siihen hankittiin integroidut Silva Nexus-mittarit ja uudet WB Sailsin purjeet. Veneessä oli normaalia matalampi rautaköli, mikä selvästi tuntui vaikuttavan nousukulmaan ja oikaisevaan momenttiin, ja veneguru Olof Rytövaara suunnitteli ja toteutti köliin lyijyjatkeen sen saamiseksi veneen standardimittaan.

Veneellä edelleen myös kisattiin IMS-mittakirjalla ja osallistuttiin niin Offshore Weekiin kuin Suursaari Raceenkin. Tuulia kävi myös kaksi kertaa Viron saarilla, silloin 1990-luvun puolivälissä vielä pienellä seikkailulla. Merikortit olivat Venäjän amiraliteetin karttasivuja, joissa oli lyijykynällä tehtyjä lisämerkintöjä. Läheskään kaikkia korteissa olleita merimerkkejä ei ollut luonnossa eikä läheskään kaikkia luontoon jo rakennettua merkkejä ollut kartassa. Satamat olivat melko alkeellisia mutta palvelu oli erittäin hyvää - myöhäänkin saapuneelle järjestyi paistettua ahventa, perunaa ja vielä alkuperäisen makuista Saku Originaalia. Myös Maarianhamina ja Nauvo valloitettiin.

Veneen Yanmar-moottori oli aiemmissa vaiheissa ajettu loppuun ja alkoi viedä voiteluöljyä yhtä paljon kuin polttoainetta. Uusimme moottorin ja hieman isommalle koneelle ei vanha moottorikoppa riittänyt - uuden kopan päällä oli hyvä paikka perheen kolmannen juniorin pesuille.

Syksyllä 2000 hankimme Tuuliveiksi Kemistä Sirena 38-veneen ja pääsimme Merikarhujen jäseniksi, mistä eteenpäin tarina löytyykin muualta näiltä sivuilta.

Martti


Tämä sivu on päivitetty viimeksi 10.12.2017